Miten tulla toimeen vaikeiden sisäisten kokemusten kanssa? Osa 1.

Miten tulla toimeen vaikeiden sisäisten kokemusten kanssa? Osa 1.

Korona-virus ja sen mukanaan tuoma karanteeniaika on kaiketi tehnyt meille sen, mitä mikään muu ole onnistunut tekemään – pysähtymään. Tällä kertaa ei ole ollut vaihtoehtoa. Monille tämä saattaa olla ensimmäinen kerta vuosiin tai vuosikymmeneen, kun maailma pakottaa hidastamaan tahtia. Karanteeni ei tosin johda automaattisesti siihen, että ihminen aidosti pysähtyisi tarkastelemaan elämäntilannettaan, vaikka se onkin siihen oiva mahdollisuus. Monella on kiireistä etätöiden kanssa ja päälle voi olla lisääntynyttä lapsista huolehtimista. Moni puolestaan täyttää tietoisuutensa koronauutisilla ja kaikella sillä emotionaalisella värähtelyllä, jonka median tuottama uutisvirta meille armeliaasti lahjoittaa. Toiset pyrkivät peittämään maailmantuskansa ja uhkakuvat lähestyvästä apokalypsistä katkeamattomalta näyttävältä some-, netflix- tai videopeli-rupeamalla. Ja Alkotkin ovat vielä toistaiseksi auki.

Todellisuudessa kriisitilanteet kuitenkin nostavat näkyviin asioita, joita elämän soljuessa totuttujen rutiinien mukaisesti ei olet tarvinnut kohdata. Juuri tämän vuoksi kriisejä itse asiassa on olemassa, niin yksilö- kuin kollektiivisella tasolla. Ne ovat nopean muutoksen aikoja ja potentiaalisia “tietoisuuden kvanttihyppyjä”, jossa kohdataan ja päästetään irti vanhasta ja sen myötä avaudutaan uudelle, vielä tuntemattomalle. Korona-epidemian yhteydessä pelot liittyen omaan tai läheisten terveyteen, taloudelliseen toimeentuloon tai koko maailman ja ihmiskunnan selviytymiseen, nostavat päätään. Olemme tilanteessa, jossa totuttu maailmanjärjestys murenee ja esimerkiksi ahdistus ja pelko ovat luonnollisia inhimillisiä reaktioita siihen liittyvän epävarmuuden keskellä.

Syvemmällä tasolla kriisitilanne saattaa herättää omaan itseen ja olemassaoloon liittyvän kysymyksen: Kuka minä oikeasti olen ja miksi olen täällä?

Jotta tähän kysymykseen voisi saada vastauksen, on etsittävä vastausta myös kysymykseen: Kuka minä en ole? Tai tarkennettuna: kuka minä olen uskotellut olevani, mutta en oikeasti ole?

Näiden kysymysten käsittely vaatii sitä, että irtautuu totutusta tekemisen mielentilasta. Tarvitaan myös haastavien sisäisten kokemusten kohtaamista, pysähtymistä niiden ääreen. Sellaisten asioiden, joita on oppinut suorittamisella, informaatioyliannoksella ja ajatusvirralla peittänyt. Omien varjojen tuominen valoon on henkinen puhdistumisprosessi, johon tarvitaan tietynlaisia olosuhteita. Esittelen niistä ensimmäisen tässä:

TILAA TULLA NÄKYVÄKSI

Jotta jokin voi muuttua tai eheytyä, sille on annettava tilaa tulla esiin. Tämä vaatii pysähtymistä ja kääntymistä ulkoisesta toiminnasta kohti sisäistä maailmaa ja kaikkea mitä sinne on kerääntynyt: ajatuksia, tunteita, muistoja, uskomuksia – kaikkea sellaista, mikä yhä marinoituu sisällämme, vaikka aika on jo ajanut niistä ohitse. Normaalisti tämän tilan kuitenkin elämässämme täyttää esimerkiksi kiire, krooninen stressi, aistien täyttäminen ärsykkeillä, eläminen vain mielen tasolla ja näiden kaikkien taustalla oleva syvälle iskostettu ihanne jatkuvasta aktiivisuudesta.

Arvostetaanko kulttuurissamme sisäisen rauhan löytänyttä, omaan itseensä sellaisenaan tyytyväistä ihmistä ja sen myötä aidosti itseään toteuttavaa ihmistä? Eikö tällainen ihminen voi olla jopa uhka sille, mitä meidät on opetettu arvostamaan?

Vaikkapa eteenpäin pyrkivää, taitojansa kehittävää, itseltään paljon odottavaa ihmistä? Näissäkään piirteissä ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta nämä ihanteet tuovat poikkeuksetta mukanansa tyytymättömyyttä ja riittämättömyyttä, sosiaalista vertailua, kateutta ja kroonistunutta stressiä. Kukaan ei ole niin tuottava kuin henkilö, joka yrittää kompensoida omaa vajavuuden tunnettansa yliyrittämiseen. Tällaiset ihmiset pitävät systeemin pyörät pyörimässä. Toiset taas hukkuvat riittämättömyyden tunteisiinsa ja alistuvat, masentuvat, hankkivat päihdeongelman tai muun riippuvuuden ja syrjäytyvät. Edellistä ihmistyyppiä arvostetaan, jälkimmäistä säälitään tai väheksytään, vaikka he kärsivät samasta sairaudesta, rakkauden ja hyväksynnän puutteesta.

Jos sinun pitää teoillasi ansaita rakkaus, olet rakastettu ainoastaan silloin kun suoriudut virheettömästi. Mitä tekisit, jos sinun ei tarvitsisi teoillasi ansaita hyväksyntää?

Jotta löytyy tilaa, on oltava turvaa

Suurin osa meistä on oppinut peittämään niitä puoliansa, joita ei ole hyväksytty. Kukaan meistä ei ole saanut vanhemmiltaan tai varhaisesta ympäristöstään täysin pyyteetöntä rakkautta. Ihan jo sen vuoksi, että vanhempammekaan eivät ole sitä saaneet. He ovat kyenneet rakastamaan meitä vain niin pitkälle, kuin heitä itseään on rakastettu. Siksi meihin kaikkiin on sisäänrakennettu myös häpeää ja turvattomuutta. Jos vaikkapa vihan tai pelon tunnetta on lapsena mitätöity tai siihen on suhtauduttu rankaisevasti vanhempien osalta, tämän tunteen kokeminen aikuisenakin aiheuttaa pelkoa ja häpeää. Tai jos sinua on moitittu heräävästä seksuaalisuudestasi lapsena, seksuaalisuuteen sekoittuu aikuisenakin reaktionomaisesti häpeää. Käytämme keskimäärin valtavia määriä henkistä energiaa peittämään näkyvistä sellaisia puolia itsestämme, joita olemme oppineet häpeämään. Rakennamme vahvan, kauniin, virheettömän ulkokuoren, jonka kiillon toivomme peittävän syvän kokemuksen viallisuudestamme. Häpeän kohtaaminen ja hyväksytyksi tuleminen aidosti omana itsenään vapauttaa suojamekanismeistamme energiaa niin, että koemme aivan uudenlaista vapautta, iloa ja helppoutta elämässämme. Uskomus viallisuudesta osoittautuu vääräksi. Kyse onkin ollut siitä, että jokin osa meissä ei ole saanut tulla aiemmin näkyväksi!

Miten raivata tilaa itsellensä?

Rutiinien rikkominen voi olla helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Olemme huomaamattamme luoneet riippuvuuksia esimerkiksi älypuhelimeen, ihmisiin, herkutteluun, harrastuksiin, jopa kotiaskareisiin. Jos pysähtymistä on pitkään vältellyt, ajatuskin pysähtymisestä voi herättää ahdistusta ja pelkoa. Usein todellisuus on kuitenkin vähemmän pelottavampi kuin mielen luomat uhkakuvat siitä.

Toinen ihminen voi läsnäolollaan tehdä tilaa kohdata haastavia kokemuksia silloin kun niitä on aika kohdata. Inhimillinen läsnäolo on luultavasti tärkein asia, joka auttaa meitä eheytymään. Luotettavalle ihmiselle voimme kertoa, mitä sydämellämme on tai ilmaista sen muuten ja tuo ihminen kuuntelee ja todistaa meitä omalla läsnäolollaan. Hän ei säntää suin päin ratkomaan ongelmaa toisen puolesta tai täytä tilaa hyvillä neuvoillansa, hän vain on paikalla toista varten. Tällaisessa tilanteessa tuo ihminen toimii hetken aikaa hyväksyvänä, läsnäolevana, rakastavana vanhempana, niin että ne osat meistä, jotka eivät olet tällaista vanhemmuutta kokeneet voivat tulla esiin ja eheytyä osaksi minuutta. Tuo toinen ihminen voi olla hyvä ystävä, terapeutti tai muu ammattihenkilö. Myös erilaiset terapiaryhmät tarjoavat juuri tällaista eheyttävää tukea. Pikku hiljaa toisen ihmisen tarjoama korjaava vanhemmuus sisäistyy osaksi omaa itseä, niin että ihminen alkaa toimeen itsenäisemmin haastavien sisäisten kokemusten kanssa. Se mahdollistaa myös sen, että tukea saanut, eheämpi ja vahvempi ihminen voi alkaa itse tukea toisia, hyväksyntää ja rakkautta tarvitsevia ihmisiä.

Hyväksyvän läsnäolon harjoittaminen on toinen tärkeä asia, jolla saamme luotua henkistä tilaa itsellemme. Erilaiset meditaatioharjoitukset opettavat meitä olemaan läsnä sisäisille kokemuksillemme ja kohtaamaan niitä hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Meditaation avulla opimme myös heikentämään identifioitumista kokemuksiimme, tähän tyyliin: “minä koen nyt _______ (turhautumista, pelkoa, häpeää tms.), mutta minä en ole tämä tunne”. Meditaation avulla opimme pikku hiljaa vahvistamaan sisäistä vanhempaamme, joka on läsnä kaikille sisäisille kokemuksillemme hukkumatta kuitenkaan niiden keskelle.

Meillä on kaikkea, paitsi tilaa

Tässä ajassa, tässä yhteiskunnassa meillä on todella paljon tapoja viihtyä ja viihdyttää itseämme – mutta meillä ei ole tilaa. Psyykkistä, henkistä, olemisen tilaa. Jotta todella voisimme kokea meille annetun elämän ihmeen syvästi ja elää itsemme näköisen elämän, meidän pitää ensin oppia tyhjenemään. Näin elämä voi täyttää meidät uudestaan tuoreilla juuri meille sopivilla asioilla.

Mitä jos sisälläsi on jotain, jonka tulisi antaa kypsyä rauhassa viikkoja, kuukausia, vuosia? Jos sinussa on hitaasti hioutuva jalokivi, joka on lopulta arvokkaampi maailmalle kuin mikään, mitä voit juuri nyt, tänään tai huomenna saavuttaa? Eikö sinun tulisi silloin hyväksyä se, että teet juuri nyt hiukan vähemmän? Antaisit tilaa passiivisuudelle, antaisit tiukalle vedetyn vieterin vapautua ja palata hetkeksi lepoon?

Kirjoittajasta:

Markus Savander on Jooga- ja hyvinvointila Kehräämön työntekijä, psykologi, kouluttaja, joogaopettaja ja henkinen valmentaja. Hän tarjoaa yksilövalmennusta sekä lähi- että etätapaamisten muodossa. Sään salliessa tapaamiset voidaan toteuttaa myös ulkona. Kysy lisää tai varaa valmennuspaketti osoitteesta markus.savander@varuna.fi

Markuksen esittelyn voit lukea täältä.

Markus Savander on psykologi, kouluttaja ja henkisen hyvinvoinnin valmentaja. Hän vetää joogatunteja ja erilaisia kursseja Jooga- ja hyvinvointila Kehräämöllä sekä tarjoaa yksilövalmennusta.
Sulje Menu