Työntekijä ja työyhteisö kriisin keskellä

Työntekijä ja työyhteisö kriisin keskellä

Jos vesimolekyyli osaisi tuntea ja puhua tunteistaan, olisi mielenkiintoista päästä keskustelemaan sen kanssa. Olisi mielenkiintoista kuulla sen kokemuksia erilaisista kriisitilanteista, joita se joutuu kohtaamaan kiertäessään ympäri ekosysteemiä. Millainen shokki onkaan se, kun vesimolekyyli keväällä kadottaa kiinteän, pysyvän, turvallisen, tiiviin olomuotonsa jäänä ja se laitetaan virtaamaan kaikkialle luontoon ilman tietoa siitä, millaisiin olosuhteisiin se matkallansa joutuu. Tai kuinka pelottavaa on nousta järven tai maan pinnalta auringon lämmön seurauksena vesihöyrynä ylös taivaalle, kenties peläten, että saattaa milloin tahansa pudota takaisin, ehkä aivan tuntemattomalle maaperälle. Tai kuinka loppusyksystä, jo virtaamisen, aaltoilun ja pisaroinnin leikkiin tottunut vesi laitetaankin ilman kylmetessä väkisin jähmettymään lepoon, joka voi tuntua lopulliselta kuolemalta.

Vesi ei osaa puhua, ainakaan ihmiskielellä. Mutta ihmisen on mahdollista löytää luonnon elementeistä ja ilmiöistä tutulta tuntuvia yhteyksiä myös omiin henkilökohtaisiin ja laajempiin, yhteisöllisiin muutoksiin. Täällä Telluksella tulivuoret purkautuvat, maa järisee, vedet tulvivat. Joku uhmaa kohtaloaan kiiveten vuoren huipulle tai surffaten valtameren aalloilla. Toinen käpertyy kivisen luolan uumeniin turvaan maailman meluilta.

Millaisilla luontovertauksilla kuvaisit kokemuksiasi epidemian aikana? Entä työyhteisössä tapahtuvia muutoksia?

Emootiot laittavat muutoksen liikkeelle

Vettä pidetään emootioiden elementtinä. Vedelle ominaista on jatkuva muutos, loputtomiin erilaisiin muotoihin sopeutuminen. Emootioiden pohjasanana onkin liike (= motion). Tunteet ovat meitä liikuttavia voimia. Ilman tunteita me emme voisi toimia. Ilma puolestaan on kommunikaation, äänen elementti. Mitä vedelle tapahtuu, jos se joutuu suljettuun, hapettomaan tilaan? Se alkaa haista, ummehtua, se voi jopa muuttua myrkylliseksi. Siksi tarvitaan ilmavirtaa, keväistä tuulta tai ajoittain rankkoja syysmyrskyjäkin, jotta vesi puhdistuu ja emootiot taas virtaavat, vieden meitä kohti uutta. Tunteet kun ovat juuri liikettä, muutosta. Ilman tunteita muutos ei ole mahdollinen.

Kuinka teidän työyhteisössänne kommunikoidaan kriisitilanteen aiheuttamista tunteista ja muista reaktioista? Oletko tullut nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi? Koetko, että työnantaja ja kollegat tukevat sinua etätöiden lisääntyessä ja lomautusten keskellä?

Jokainen meistä on kokenut korona-kriisin omalla tavallaan ja joissakin se on voinut herättää syviäkin tunnereaktioita. Toisille muutos taas on ollut lempeä, lähes huomaamaton. Voi kuitenkin arvioida, että koronan aloittama ajanjakso on luonteeltaan radikaali ja syvä, koko ihmiskunnan laajuinen murros. Se haastaa meitä kyseenalaistamaan suuren osan siitä, mitä olemme aiemmin ottaneet annettuna. Laajemman muutoksen tarve on ollut esillä jo pitkään, mutta lopulta vain akuutti kriisitilanne saa havahtumaan riittävästi, jotta alamme kyseenalaistamaan aiemmin ilman kritiikkiä hyväksyttyjä olosuhteita.

Tunnetaidot ja avoin kommunikaatio työyhteisön voimavaroiksi

Yleisesti ottaen tunteiden tunnistaminen ja niiden ilmaisu on suomalaisessa työkulttuurissa vielä lapsenkengissä. Tunneulottuvuutta saatetaan paeta esimerkiksi liialliseen järkevyyteen tai jäykkiin rakenteisiin, etikettisääntöihin tai auktoriteetin korostamiseen. Erityisesti maskuliinisessa työkulttuurissa saatetaan ajatella, että tunteiden näyttäminen ja ilmaisu olisi heikkoutta, joka vie pahimmassa tapauksessa työkyvyn. Todellisuudessa tunteiden patoaminen kuitenkin kuluttaa valtavasti enemmän energiaa kuin niiden ilmaiseminen. Lisäksi se, että ei ole kosketuksissa tunteisiinsa eikä osaa niitä ilmaista luo haitallista erillisyyden kokemusta, yksinäisyyttä. Tämä on yksilökeskeisessä Suomessa yksi suurimmista sosiaalisista ongelmista. Koronakriisi eristäytymispakkoineen ja etätöineen on oletettavasti korostanut myös yksinäisyyden kokemuksia. Työyhteisöissä olisi nyt erityisen tärkeää huomioida, että kaikki pääsisivät puhumaan tilanteestaan, myös sellaiset, jotka eivät kovin oma-aloitteisesti kerro kokemuksistaan.

Me emme käy töissä vain työnteon takia. Olemme yhteisöllisiä eläimiä, ja voidaksemme hyvin tarvitsemme osallisuutta ydinperhettä laajempaan yhteisöön. Jotta työyhteisönsä voisi tuntea omakseen, on tärkeää, että siellä voi olla riittävästi oma itsensä, kaikkine puolineen, tunteineen ja tarpeineen. Kriisitilanteet mahdollistavat muutoksen, vanhentuneita tapoja voi kyseenalaistaa ja uusia tuoda tilalle. Mitä jos koronan aiheuttamaa kriisiä voisikin hyödyntää uudenlaisen avoimuuden ilmapiirin luomiseksi? Kun fyysistä etäisyyttä on rajoitettu, mitä jos ottaisimme henkisellä tasolla yhden askeleen eteenpäin, lähemmäksi toisiamme? Paluuta entiseen ei ole, ja nyt on aika luoda uudenlainen nykyinen. Voisiko se olla sellainen, jossa työpaikoillakin huomioitaisiin ihmiset kokonaisvaltaisesti, tuntevina olioina – kaikki omanlaisinaan ja uniikkeina yksilöinä?

Kirjoittaja, Markus Savander, on psykologi, mindfulnessohjaaja ja joogaopettaja. Hän tarjoaa muiden kehräämöläisten tavoin erilaisia työhyvinvointipalveluita, kuten piirityöskentelyä, mindfulnessin ja itsemyötätunnon perusteita sekä muutosvalmennusta tiimeille ja työyhteisöille. Lisäksi hän tarjoaa yksilövalmennusta työhön ja yksityiselämään liittyviin ongelmiin liittyen. Ota halutessasi yhteyttä markus.savander@varuna.fi

Sulje Menu